Keikkaraportti - Breach: Debaser, Tukholma 7.12.2007

Suomen 90-vuotispäivän viettoon oli lähdettävä Ruotsiin. Syy oli kuitenkin painavaakin painavampi. 1990-luvun lopun ja vuosituhannen vaihteen aktiivisen pohjoisruotsalaisen hardcore-liikehdinnän kärkikolmiossa huseerannut Breach oli päättänyt nousta lavalle vielä kerran.

Bändin hajoaminen vuonna 2001 tuli monelle pettymyksenä ja yllätyksenä. Juuri kun mestariteos Kollapse oli puskettu ilmoille, oli aika laittaa pillit pussiin. Kulttimaine kuitenkin tuplaantui ja vuosien mittaan comebackista on haaveiltu muuallakin kuin Ruotsissa ja Suomessa.

Viking Linen ördäystä jaksoi taas kerran juuri ja juuri katsoa ja kuunnella, kun tiesi mikä lahden toisella puolella odottaa. Keikkapaikan edustalle Medborgarplatsille kävellessä saattoi sadan metrin sumppujonon huomata jo kauas, vaikka keikan alkuun oli vielä parahinkin tunti aikaa.

Kaikki kahdeksisensataa lippua oli myyty ennakkoon loppuun, joten ovelta oli enää turha kuikuilla pilettiä tuohet kourassa. Jono eteni hitaasti mutta varmasti, tunnelman alati kohotessa kohti pimeää Tukholman taivasta.

Jo pihalla oli ilo huomata, ettei Breach ole viidessä vuodessa unohtunut. Juttelu parin kansainvälisen tuttavan kanssa paljasti, että paikalle oli määrätietoisen suomalaisjoukkion lisäksi saapunut jopa viitisenkymmentä ranskalaista sekä porukkaa muun muassa Saksasta ja Britanniasta.

Piinaava odotus

Sisällä hämärässä salissa oli odottava tunnelma. Porukkaa pakkautui sisään sitä mukaa kun jonoa päästettiin pikkuhiljaa tyhjenemään. Pian sali oli ääriään myöten täynnä.

Kello alkoi näyttää puolta kymmentä paikallista aikaa, jolloin soiton oli määrä alkaa. Lämmittelybändit oli onneksi ymmärretty jättää pois ohjelmasta kokonaan.

Kun keikan alkamisesta ei ilmaantunut merkkejä, alkoi yleisö innostua ja aika ajoin huutaa luulajalaislössiä lauteille. Homma venyi ja venyi – aina välillä joku bändin jäsenistä tai avustajista kävi säätämässä jotain ohuen harson takana ammottaneella lavalla.

Tästäkös porukka innostui ja varsinkin innokkaat ranskalaiset repesivät lavan edessä joka kerta spontaaneihin suosionosoituksiin. Ulkona oli ilmeisesti vieläkin jonoa jäljellä, ja bändi ei todennäköisesti tästä syystä halunnut aloittaa keikkaa ajallaan.

Hien ja ahtauden maustama odotus palkittiin vihdoin reilun tunnin kuluttua ilmoitetusta soiton alkamisajasta. Mystisen eteerinen intro leimahti soimaan ja sali pimeni entisestään.

Muutaman minuutin kuluttua Luulajan miehet marssivat lavalle ankarien hurraa-huutojen saattelemina. Lavalle oli kasattu kaksi rumpusettiä, mitä monet olivat toiveikkaasti odottaneetkin.

Molempien patteristojen taakse kipusivat miehet ja paikkansa ottivat myös laulaja Tomas Hallbom sekä kaksi kitaristia, Randy-bändiltä lainattu basisti ja keskelle rumpusettien väliin kosketinsoitintaiteilija.

Lavan takaseinää hallitsi valtava It´s Me God -albumin kannesta tuttu irvistävä naama terävine hammasrivistöineen. Teoksen esteettisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta useimpien fanien mieliä sen näkeminen varmasti lämmitti.

Tunnelma pelasti paljon

Ensimmäisen biisin vihdoin räjähtäessä käyntiin muistutti tunnelma kahdensadan pienessä aitauksessa tuskailleen villihevosen ryöstäytymistä ulos vapauteen. Valot posahtivat loisteeseen ja matalavireinen äänivalli täytti tilan.

Setin alkupuoli koostui lähinnä It´s Me Godin sekä joistakin Venomin biiseistä. Debyyttialbumi Frictioniltakin kuultiin sentään yksi otos. Äijissä oli havaittavissa pientä jäykkyyttä, mutta ihmekös tuo. Menoa se ei haitannut.

Soundipuoli haki alussa perinteiseen tapaan hieman uomiaan, eikä valli päässyt vielä kunnolla valloilleen. Setin keskivaiheilla soundissa oli havaittavissa jo huomattavaa parannusta, ja loppupuolella ei enää juurikaan valittamisen aihetta ollut.

Debaserin lattia vapisi lavanedusmeinin tuloksena, kun yleisöä hemmoteltiin muun muassa useilla Venom-albumin loisto-otoksilla, kuten Helldrivers, Black Sabbath ja Gheeá.

Keskellä settiä äänimaisemamies syventyi koneidensa ja koskettimiensa ääreen ja loihti pimennettyyn saliin eteeristä ambient-massaa, muiden poistuessa lavalta. Muutaman minuutin kuluttua miehet palasivat hohtava fosforikasvomaski kasvoille maalattuna.

Tunnelmallisen viimeisen albumin, Kollapsen, kuutosraidan Teeth Outin käynnistyessä hitaasti alkoivat toiveet koko Breachin tunnelmakirjon kokemisesta tämän keikan aikana täyttyä. Soittajien kasvot hohtivat ja yleisö kuunteli nyt paikoilleen jähmettyneenä, rauhassa seisten.

Pian raivokkaampi poljento pääsi taas valloilleen ja lattian järinä tuntui jälleen myös miksauspöydän nurkilla asti. Myöhemmin kuultiin kuitenkin myös muita Kollapsen mestariteoksia, kuten Big Strong Boss, Mr. Marshall ja nimiraita Kollapse.

Rumpalit takoivat lähes koko setin ajan samaan tahtiin samoja komppeja, mikä sai aikaan varsin jämäkän rumpujyräyksen. Toki pieniä variaatioita ja työnjakoa oli paukuttajien kesken suunniteltu. Esimerkiksi Venomin instrumentaalibiisien peltien kilkutus-osissa toinen kilkutteli ja toinen komppasi tomeilla.

Kitaristit ja basisti saivat kiitettävästi niskansa irtoamaan ja jalkansa vipattamaan. Muuten lavameininki olisi kieltämättä ollut pieni pettymys.

Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin laulaja Hallbom, jonka elekieli oli kautta linjan vakuuttavaa ja yllättävänkin karismaattista. Mies otti yleisönsä haltuun olemuksellaan ja voimakkaalla eläytymisellään, vaikka ei spiikannut biisien välissä yhtään sanaa koko show:n aikana.

JATKUU SIVULLA 2 -->