Kolt avaa luukkuja luulosairaille

Koltia ei haittaa sceneympyröiden ulkopuolella oleminen.

Eletään maaliskuun loppua vuonna 2006. Nuori ja tuntematon suomalaisviisikko Kolt on juuri julkaissut debyyttituotoksensa, split-ep:n yhdessä Deathbedin kanssa, ja paiskoo ilmoille ensimmäisen ulkomaankeikkansa sointuja Pohjois-Ruotsin Luulajassa.

Ulosanti on meluisaa ja voimakasta, miltei matemaattisen nykivää teknistä äänitaidetta. Yleisö katsoo esitystä yllättyneenä, eikä oikein tiedä miten siihen pitäisi reagoida.

Koltin musiikissa kuulijan hölmistyminen ei johdu ainoastaan siitä, että yhteensoitto ja ennakkoluulottoman varma esiintyminen voivat tyhjästä ponnistaneella bändillä olla niinkin hyvin hallussa.

Harmaita hiuksia aiheuttaa väistämättä myös raikkaan ennakkoluuloton ja kokeileva musiikkityyli, joka ei istu perinteisen hardcoreyleisön odotuksiin, ei sitten millään.

– Kyllä ihmiset ovat usein katsoneet keikkaamme haavi auki. Monet näyttävät kuitenkin nauttivan musiikistamme, vaikka eivät sitä tunnukaan ymmärtävän. Tämä on oikeastaan aika hauska ilmiö, Koltin laulaja-nokkamies Kim Mäenpää miettii.

Pellonraivaajat kivisellä saralla

Kolt lokeroituu etukäteen herkästi ihmisten mielissä hardcore-bändiksi. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon bändin kulttuuriset lähtökohdat ja musiikin pääteemat.

Suomen edelleen tiukkaan rajatuista hardcore-piireistä ei löydy vieläkään liian monia puolestapuhujia ennakkoluulottomalle kokeellisuudelle, vaikka asenteet ovat toki avartuneet.

– Tavallaan se on ymmärrettävää, koska tällaiseen musiikkiin voi olla todella vaikea päästä sisälle. Epätervetulleiksi emme ole kuitenkaan hardcorebändien kanssa soittaessamme itseämme kokeneet. Ennemminkin on tullut sellainen vaikutelma, että onkohan tämä meille oikea paikka soittaa, Mäenpää tuumii.

Koltilla ei ole mitään sitä vastaan, että yhtyeestä tulisi ”teknisen noisen”, tai miksi tyyliä haluaakin ikinä kutsua, uranuurtaja Suomessa tai Pohjois-Euroopassa. Vain harvat ovat näillä pituus- ja leveysasteilla valinneet vastaavan musiikillisen tien, mutta paineita Kolt ei tästä huolimatta halua itselleen asettaa.

Jos edelläkävijän maine joskus tulee, niin se on se ylimääräinen palkinto siitä, että saa toteuttaa itseään juuri sillä tavalla kuin mielekkääksi ja tarpeelliseksi näkee.

Musiikkityylinä Koltin käyttämistä aineksista suurustettu soppa ei suinkaan ole mikään eilisen teeren ilmiö, vaikka se ei raskaan musiikin historian alkulehdille ylläkään. Tunnetuin pioneeri lienee amerikkalainen Botch , joka uuden vuosituhannen alussa hajottuaan kohosi nopeasti riitasointurakastajien kulttisuosioon. Euroopan tiennäyttäjänä monet pitävät sveitsiläistä Knutia.

– Kyllä lähtökohtana on varmasti kaikilla tämän tyyppisillä bändeillä ollut aina se, ettei ketään ole tarkoitus miellyttää, vaan musiikkia tehdään vain ja ainoastaan itselle. Tämä on pohja-ajatuksena meilläkin, mutta todella hienoahan se on, jos joku tekemisiämme silti arvostaa ja saa musiikistamme jotain itselleen, Mäenpää miettii.

Rauha maassa

Suomalaisen ”skenepoliisiuden” Mäenpää näkee kaksijakoisena asiana. Toisaalta hardcorepoliisien reaktiot ärsyttävät, mutta toisaalta niillä ei ole bändille mitään merkitystä.

– Tämä on se iänikuinen cliché, mutta Kolt ei halua kuulua mihinkään sceneen, eikä liioin olla säännöistä riippuvainen. Kyllä kaiken täytyy olla mahdollista musiikissa, kurkunkurittaja kertoo.

Kevään kiertue sujui loppujen lopuksi hyvin Pohjanlahden molemmin puolin. Vakavilta scenemannerlaattojen yhteentörmäyksiltä vältyttiin ja joidenkin ahdaskatseisten genreluukut saatiin jopa avattua.

Työtä nuorella bändillä riittänee kuitenkin vielä paljon, jotta alkutaipaleelta päästäisiin syvemmille vesille. Syyskuun lopulla purkitetusta esikoistäyspitkästä on hyvä aloittaa.

----------------------------------------------------------------------------------------------

→ mene kotisivuille
→ kuuntele musiikkinäytteitä