Converge ei ole itsensä sankari

Kurt Ballou, Jake Bannon, Ben Koller ja Nate Newton haluavat
jättää leveilyn muille.

Atlantin takaa kuuluu kummia, mutta tuttuja ääniä. Yli 15-vuotisen uran paiskinut massachusettsilaisnelikko Converge on paahtanut päivänvaloon uuden levyllisen ankaraa elämöintiä. Suuriin mittoihin yltäneen maailmanlaajuisen underground-suosion takana saattaa olla jämähtänyt, mutta uusiutuva soundi.

Converge-kitaristi ja riffikone Kurt Ballou on nöyrä mies. Hän ei ainakaan halua myöntää, että niin moniin vetoavan soundin taustalla olisi mitään viimeiseen asti hiottua salaisuutta tai reseptiä.

– Yritämme vain tehdä musiikkia josta itse saamme taiteellista täyttymystä. Samaan aikaan yritämme säilyttää jonkinlaisen yhteneväisyyden aikaisempaan materiaaliimme, Ballou kertoo.

Yksinkertainen kaava tuntuu jälleen kerran tehonneen, koska uuden No Heroes -albumin saama palaute on ollut erinomaista niin levynostajien, lehdistön kuin keikkojenkin osalta.

– Ihmiset tuntuvat olevan todella innoissaan levystä. Se myy hyvin ja keikat ovat olleet tähän mennessä mahtavia. En tee musiikkia yleisöä miellyttääkseni, mutta on ehdottomasti hienoa saada varmistusta sille, että on tehnyt edes jotain oikein, Ballou kiittelee.

Jalat maassa

Monet ovat pitäneet Convergea suurena kaoottisen metelöinnin suunnannäyttäjänä viimeistään siitä lähtien, kun kulttialbumi Jane Doe näki päivänvalon vuonna 2001. Tänä päivänä maailma tuntuu olevan täynnä Converge-kopioita, mutta bändi ei halua ottaa asiasta kunniaa itsellensä.

Converge ei ole oman itsensä sankari sen enempää kuin suuri pioneeri. Kurt Balloun mielestä bändi on ainoastaan nöyrällä kunnianhimolla varustettu luova, aggressiivista musiikkia soittava yhtye.

– Emme koskaan pyrkineet määrittämään mitään genreä, joskaan emme ole olleet liikkeellä ”hälläväliä”-asenteellakaan. Innovatiivisen musiikin tekeminen on aina ollut elintärkeää luovassa työprosessissamme. Jos tämä on antanut meille kannuksia määritellä genreämme, niin olkoon sitten niin.

– Mieluummin rohkaisisin ihmisiä kuitenkin keksimään oman uuden genrensä kuin matkimaan meitä, biisinikkari kehottaa.

Massachusettsin Salemissa majaileva bändi on aina pohjimmiltaan vieroksunut yllättäviin mittasuhteisiin paisunutta arvostustaan. Suosio on päässyt yllättämään puun takaa, mutta musiikillisena roolimallina oleminen on tuonut samalla iloa myös siitä, että ihmiset ovat saaneet virikkeitä pois valtavirtahutun ääreltä.

– Tunnen itseni aina yliarvostetuksi, varsinkin kun ajattelen kaikkia niitä mahtavia bändejä, joita nuorempana kuuntelin, mutta jotka eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa arvostusta.

– Toisaalta taas kun kuulen kaikkea sitä nykyajan populäärimusiikkia, ja huomaan kuinka hirveältä se kuulostaa, ei vaikutteiden antajana oleminen tunnukaan enää niin kiusalliselta, Ballou järkeilee.

Yksinkertainen on kaunista

Convergen uraa tarkastellessa herää väkisinkin kysymys siitä kuinka pitkälle porukka pystyy viemään musiikillisen ilmaisunsa ja uusiutumaan, ilman että se vanha tuttu soundi liukenee taustalta.

– Aika näyttää. En näe Convergen hajoavan ainakaan lähiaikoina, vaan luulen että meitä ajaa eteenpäin se ainainen halu luoda uutta. Vanhetessamme haluamme kuitenkin varmasti ilmaista itseämme myös tavoilla, jotka eivät oikein sovi Convergen yhteyteen, Ballou miettii lupaillen uusia sivuprojekteja.

Millä menetelmillä sitten saadaan aikaan oivallinen Converge-teos? Jos asetamme bändille tyypillisen kaoottisen, aggressiivisen ja tarttuvan kappaleen ruumiinavauspöydälle, ja katsomme mitä se on syönyt, niin sisuksista ei Balloun mukaan kuitenkaan löydy mitään ihmeitä.

– Yritämme vain pitää biisirakenteen yksinkertaisena ja tarttuvana. Vaikka riffit eivät olisi helppopääsyisiä, niin ainakin kappalerakenne on.

– Yritämme tietenkin myös tehdä musiikkia, jollaista itse haluaisimme mielellämme kuulla jos emme olisi tässä bändissä, Godcity-studiossaan myös muita bändejä purkittava kitaristi filosofoi.

Kummallinen muoti

Convergen ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta Suomen-vierailusta on vierähtänyt aikaa jo lähes kaksi vuotta. Täyteen ahtautuneessa Helsingin Nosturissa oli tunnelma kuin saunassa ja keikka upposi suomalaisyleisöön takuuvarmalla otteella.

Kun toinen Suomen-retki on odotuksissa, kiinnostaa toki tietää mitä Kurt Balloulle on jäänyt mieleen tuosta yhden illan pyrähdyksestä pohjoiseen maailmankolkkaamme.

Onko se se ainainen kännääminen, kylmä pimeys vai jostain ovensuusta kiireessä nähty sauna. Vai muistaako Yrjön valtakunnan mies edes koko reissua.

– Kyllä vain, ehdottomasti muistan tuon keikan. Suomalaiset ovat pähkähullua porukkaa, jotka pitävät juhlimisesta ja joilla on ihmeellinen muoti. Ilman muuta haluamme tulla takaisin!

Mitäköhän mahtaa tuo ihmeellinen muoti tarkoittaa...sitä voi jokainen miettiä.

----------------------------------------------------------------------------------------------

→ mene kotisivuille
→ kuuntele musiikkinäytteitä