Candy Cane ei radiota kuuntele

Kakkosalbuminsa hiljattain julkaissut tamperelainen Candy Cane heitti kerralla kaikki mausteet soppaan. Pataa hämmennettiin suurella manselaisella ennakkoluulottomuudella, jonka seurauksena syntyi synkkä versio jakomielitautisen ihmisen mielenmaisemasta.

Musiikin tekemisessä ainoa rajoitus on loppujen lopuksi se, ettei rajoittamattomaan ilmaisuun ole helppoa tietä - monien vaihtoehtoyhtyeiden pyrkimyksistä huolimatta.

Uutta Fay-ra-Doowra -albumia hallitseva rajoittamaton tulkinnanvirta on laulaja-kitaristi Marko Neumanin tarkan harkinnan tulosta.

– Suunnittelin levyn konseptin jo aikoja sitten. Levyn tarina, sävelet, tunnelma, kokonaisuus ja ulkonäkö olivat kaikki valmiina ennen studioon menoa.

– Toki muutoksia ja ideoita tuli lisää, mutta kokonaisuus pysyi juuri sellaisena kuin halusimme, mies kertoo.

Sekavan mutta samalla jotenkin kummallisen hallitulta kuulostavan keitoksen reseptin takaa löytyy myös yhteisöllistä hallittua hajaannusta. Jokaisella Candy Canen jäsenellä on omat kotistereosuosikkinsa, joiden vaikutuksen alaisena jäsenet inspiroivat toisiaan treenikämpällä.

– Juomme vettä omasta lähteestämme, Neuman muotoilee.

Radiota mies ei suostu avaamaan ollenkaan, eikä joukkoviestinten pakkosyöttö juuri muitakaan bändiläisiä hätyytä.

– En halua häiriintyä radion antamista ajatuksista tai kuvista. CC ei ole osa tuota maailmaa. Jokainen kuuntelijamme tietää sen, Neuman vakuuttaa.

Polanskia ja klezmeriä

Mistä maailmasta Cany Cane sitten on osallinen? Neuman luonnehtii orkesterinsa sisintä olemusta seuraavin sanoin: rankkuus on CC:n selkäranka, raskaus on CC:n kylläisyys, ristiriitaisuus on paras kaveri, hullunkurisuus on kallojemme sisälmysten syytä, ja kauneus on CC:n virnistys.

Valtavirtamedian aivopesemä musiikin kuluttaja - nimetään hänet tässä nyt vaikka Martiksi - voisi päästä osalliseksi tästä maailmasta esimerkiksi osallistumalla Candy Canen kuvitteelliselle tiedostamisen ja ahaa-elämysten peruskurssille.

– Ensin kieltäisimme häneltä radion ja reality-sarjat. Sitten suosittelisimme vanhoja Roman Polanskin ja Takashi Miiken elokuvia.

– Musiikissa kävisimme läpi jazzin, klezmerin, avant garden, punkin, death-, thrash- ja black metallin osa-alueet, jonka jälkeen tehtävänä olisi luoda yksi omanlaisensa teoria, kappale, tai piirros.

Tässä vaiheessa olisi luonnollisesti Martin koetulosten tarkistamisen paikka.

– Jos tulos olisi kaikkea muuta kuin mitä näytimme tai kuuntelutimme hänelle, olisi hän läpäissyt tehtävän.

Mutkat kieroiksi

Neumanin mukaan ihmisellä on luonnollinen tarve suoristaa kaikkea sitä minkä luonto on luonut monimutkaiseksi. Nykypäivän maailmanmenoa katsoessa voi huomata lausunnossa olevan hyvinkin paljon järkeä.

”Kaikki helpolla tänne ja heti!” on ajan vääristynyt henki.

Candy Canelle tärkeitä arvoja ovat varsinkin hiljaisuus, luonnon hallitsevuus ja ”se, että maailma pysyy juuri niin paskana mitä se tällä hetkellä on”.

Kuulostaako synkältä? Ei välttämättä. Tämä kun pitää bändin ja koko maailman aktiivisena ja tuottaa loputonta ideoiden tulvaa.

Voisikin olla paikallaan miettiä, että jos kaikki olisi maailmassa jatkuvasti hyvin, niin olisiko ihmisten apatian taso sen matalampi. Nykyisessä maailmassa on ainakin syytä pyrkiä aina parempaan.

Loppuyhteenvetona voidaan todeta, että osa maailman marteista löytää lopulta musiikillisen, kulttuurisen tai vieläkin laajemman minänsä, osa taas ei. Osa haluaa löytää, mutta ei koskaan pääse tenttiä pitemmälle. Osa taas ei haluakaan ja on täysin onnellinen niin.

Tärkeää on kuitenkin se, että eväitä annetaan. Kaikista tyylisuunnista ja ilmansuunnista, jopa Tampereelta.

----------------------------------------------------------------------------------------------

→ mene kotisivuille
→ kuuntele musiikkinäytteitä