Sunn O))) - Monoliths & Dimensions

Southern Lord Records

(7.9.2009 Arto Karvonen, arto(at)mgm-media.net)

Legendaarisen kitaran kehittäjä Lester William Polsfuss, taitelijanimeltään Les Paul, veti viimeisen henkäyksensä 94-vuotiaana elokuussa 2009. SUNN-O))) -yhtye, joka on nimetty käyttämiensä samanmerkkisten vahvistimien mukaan, sekä tunnettu Gibsonin kitaroiden fanaattisen puritaanisesta käytöstään, ehti kuitenkin juuri ennen tätä saada valmiiksi albumin, joka ylittää yhtyeen itselleen aiemmin pystyttäneitä raja-aitoja yllättävällä musikaalisuudellaan.

Vaikka Monoliths & Dimensions pitää sisällään jousia, kuoroa ja vaskipuhaltimia, ei se bändin mukaan ole "metallia orkesterilla höystettynä" vaan jatkaa aiempaa kokeellista linjaa laajentaen äänen tutkimista myös muiden instrumenttien äänten rakenteisiin. Äänen tutkiminen onkin ollut alusta lähtien yhtyeen suunta ennemmin kuin perinteisiin biisirakenteisiin pohjautuva musiikki.

Monoliths & Dimensions on jollain oudolla tavalla kuin elokuva ilman kuvaa. Se on äärettömään visuaalinen albumi, joka pitää otteessaan alusta loppuun asti. Vaikka bändin mukaan albumi ei etene kokonaisuutena tietyllä aikajanalla, uskon tämän olevan hyvinkin subjektiivista, sillä itselleni tämä avatui juuri lineaarisena tarinana Aghartha-kappaleen synkistelystä Alicen kuulaaseen eteeriseen fiilistelyyn.

Vierailijakaarti Eyvind Kang, Oren Ambarchi, Attila Cshisar, Dylan Carlson, Jessika Kenney sekä vaskipuhaltimissa Steve Moore ja Julien Prester, on näyttävä mutta tuskin itsetarkoituksellisen sellainen. Se koostuu hyvinkin taiteellisesti lahjakkaista omien teidensä kulkijoista, ja tämä onkin varmasti yksi niistä syistä, joiden takia M&D on niin laaja kokonaisuus. Levy on sekä perinteistä dronetusta että kokeellista sävellystä, joka ammentaa vanhasta, mutta ei pelkää avata uusiakaan ovia.

Aghartha avaa pelin armoa-antamattomalla, yhtyeelle ominaisella kitaravallilla. Tässä ollaan hyvinkin SUNN-O))):n alkutekijöillä ja syyssä miksi orkesteri ylipäätään alun perin perustettiin. Jo aiemmilla SUNN-O))):n levyillä vieraillut, Mayhemista sekä useammasta muusta kokoonpanosta tuttu Attila Cshisar aloittaa piinaavan monologinsa oman äidinkielensä unkarin höystämällä murteella.

Tunnelmaa kasvatetaan pianolla ja viiltävillä kitaroiden huudatuksilla, kunnes se on syvä, vainoharhainen ja niin vahva, että sen otteesta on vaikea irtautua. Monologi voisi toisessa yhteydessä olla hyvinkin korni, mutta kontekstiin sovitettuna se tavallaan kiteyttää bändin synkistelyn tason. SUNN-O))) osaa synkistellä ja vaatii kuulijalta tietyn asenteen, jotta musiikkiin voi heittäytyä mukaan. Ehkä se johtuu elementtien tyylipuhtaudesta sekä herrojen Stephen O´Malley & Greg Anderson pitkästä kokemuksesta osata käyttää hyviksi katsomiaan keinoja äärettömällä vakavuudella.

Big Church -kappaleessa munkit ovat saaneet nunnakuoron vierailulle. Tarkemmin sanottuna ryhmä wieniläisiä klassisen laulun ammattilaisia on Jessika Kenneyn johdolla maalaamassa keskiaikaista maalausta dronetuksen keskelle. Korkea puhdasääninen kuoro luo kontrastin muulle matalalle soitannalle ja äänimaisemalle.

Laulut on sovitettu loistavasti. Kenney on aiemmin levyttänyt mm. Mike Pattonin ja Wolves In the Throneroomin kanssa, vaikka onkin puhtaasti klassinen laulaja. Kuoro vaihtelee vuoropuheluaan munkkikuoron kanssa, joka puhuu kielillä kuin Eugene Edwards konsanaan. Tosin tässä ei välttämättä olla liikkeellä yhtä puhtain sydämin.

Hunting & Gathering tarjoilee palettiin ensimmäisen varsinaisen kitarariffin, aiemman kitaroinnin ollessa kierrätystä ja dronetusta. Attila astuu taas kehiin omana brutaalina itsenään. Ei tämä vielä huutamista ole, muttei mitään mutinaakaan. Torvet ovat dramaattiset ja eräänlainen levyn huippukohta sävellyksellisellä voimallaan.

Eyvind Kang, nykyisin Ipecacille levyttävä kokeellinen säveltäjä, viulisti ja tuuban sekä erhun soittaja on tehnyt uskomatonta jälkeä läpi levyn. Uskoisin monien enemmän sävellystä ja sovitusta sisältävien elementtien olevan hänen ansiotaan. Tässä kappaleessa tajuaa ehkä eniten sen mitä O´Malley ja Anderson ovat lähteneet hakemaan muiden soitinten tarjoamalta voimalta ja massalta. Soittimet luovat hienon hypnoottisen tilan jylläävään kitarankiertoon yhdistettynä.

Päätösraita Alice lähtee liikenteeseen carlsonmaisella kuivahkolla kitaroinnilla. Kappaleen jouset on sovitettu sopivan kansanomaisesti, mikä istuu hyvin keskilännen kitarasoundiin. Muualla äänimaailman ollessa hyvinkin "eurooppalainen" ja taiteellinen tarjoaa Alicen alkupuoli häivähdyksen juurevaa amerikkalaisuutta. Kappaleen edetessä mukaan tulevalle vaskipuhaltimelle on annettu yllättävä rooli, sillä yleensä niin kurinalainen sovitus onkin vapaampaa tunnelmointia.

Juuri tämä vapaa soitanta luo kummallisen tunteen siitä, että nyt ollaan luomassa jotain uutta. Tunne vahvistuu puupuhaltimen tullessa luomaan vuoropuhelua ja harmoniaa aiemmalle torvelle. Viimeistään siinä vaiheessa kun harppu astuu mukaan kuvioihin, ollaan sellaisella kentällä, että puritaanisimmilta sludgemiehiltä loksahtavat leuat auki.

Vapaus on ehkä se sana, jota voi käyttää levyn loppupuolesta. Puritaaninen ja minimalistinen ilmaisu on saanut seurakseen vapaata, kuulasta instrumentaatiota. Tunnelma on vaihtunut levyn alusta aivan toiselle tasolle. Aivan kuin oltaisiin astuttu keväiselle nummelle, jossa aamun sumu leijuu kevyenä raskaan yön jälkeen.

Monoliths & Dimensions on hieno albumi. Se on myös hienostunut albumi, jonka äänimaailma on vaatinut pitkän kehityskaaren. Stephen O´Malleyn ja Greg Andersonin uraa tarkkaillessa ei ole ihme että tähän ollaan päästy. Dronetusta aikuiseen makuun.

3,5 / 5

----------------------------------------------------------------------------------------------

→ mene kotisivuille
→ kuuntele musiikkinäytteitä